Don't save it all for Christmas Day

Find your way
To give a little love every day

Onnea onkimassa

Suomessa on harmaata ja kylmää! Oon melko varma, että viime vuonna Chicagossakin tais olla vastaavia keliolosuhteita, mutta jotenkin silti se on täällä paljon rankempaa. Miksi, MIKSI?? Mikä mulla on, miks on alkanu väsyttää koko ajan? Pimeet aamut tuntuu paljon pimeemmiltä kuin viime vuonna, ja pyörälläkin on täällä rankkaa ja ällöö polkea vaikka Chicagossa se oli kovin mukavaa. Mikä mua vaivaa?

Mulla on sellanen olo, etten kuulu tänne Suomeen ollenkaan. On vaan joku hirvee luonnonoikku, että oon syntyny tänne, ja mun elämälle on varmasti joku järkevämpi tarkotus ihan muualla. Näin sen on oltava, ja sen ajatuksen voimalla pusketaan eteenpäin.

Pitkästä aikaa pientä stressiä siis ilmassa. Jenkkivuoden aikana oli vielä paljon enemmän kiirettä ja tohinaa, mutta silti sellanen fiilis, että homma oli hanskassa ja se kiire muodostu just sellasista asioista joita tykkäsin tehdä. Nyt lähinnä poukkoilen sinne tänne keskellä asioita, jotka tuntuu vastenmielisiltä. No good?

Huomasin tänään, että täällä ne ihanan pinkit kynsilakatkin näyttää pirteyden sijasta lähinnä mauttomilta. Miks? Voiko joku kertoa mulle miks? Miks täällä alkaa tekee mieli pukeutua mustaan ja harmaaseen ja miettiä onko tukka leikattu oikeen tyyliseks? Miks täällä alkaa huolestuttaa, onko kenties kertyny muutama ylimääränen kilo tohon lantionseutuville vaikka paino on takuulla ihan sama kuin vuosi sitten? Miks? Miks täällä alkaa angstaamaan asioista, jotka ei tosiaan ansaitsis aivokapasiteetistä yhtäkään prosenttia? Turhaa, sanon minä. Elämän vois elää niin paljon onnellisempanakin.

Mä oon noin niinkun yleisesti ollu aika tyytyväinen elämääni, JA, älkää käsittäkö väärin – olen sitä 99% ajasta edelleen. Silti huomaan nyt vaan tosi selvän eron mun mielialassa verrattuna esimerkiks viime vuoteen, ja pohdiskelenpa tässä vain, että mistä moinen. Nih.

Löytyykös se onni sitten kenties Suomen rajojen ulkopuolelta? No, ehkä pidemmältä kuin Tallinnasta, missä tätä tekstiä kirjottelin kunnes läppäristä loppu virta. Tallinnasta se onni ei nimittäin ainakaan löytyny ;) Onpahan ainakin yritetty!

Lopetan tilittämisen nyt, koska järkevin reissu tähän kohtaan taitaa kannattaa tehä Nukkumatin maahan.

Blogin eloonjäämiskamppailu

Kurkistin tänään varovasti tänne. Viime kerrasta onkin taas tovi. Elossa ollaan, maisemat on tähän vaihtunu viimeisten kuukausien aikana, mutta samat tyypit täällä säätää edelleen. Mietin, mikä vois olla mun näppiksennaputtelufiilistä nostattava aihe tälle blogille nyt kun ollaan taas Suomen kamaralla, ja päädyin siihen, et mä taidan(/taidetaan?) omistaa tän blogin nyt vaan elämälle ja unelmille - onhan meidän elämä ja unelmat sen verran jänniä. ;) Cheers!

Pikapäivitys meidän elämästä blogiin vielä näiden hiljaisten kuukausien jälkeen harhailevalle: Asutaan Tampereen keskustassa kämpässä josta ei voinu kuvitella olevansa tykkäämättä kun sen näki. Just meidän tarpeisiin sopiva kaksio, jossa pidetään majaa ens kesäkuun loppuun asti. Haluttiin pitää suunnitelmat avoimina ja joustavina ja olla tekemättä mitään pidempään sitovia ratkasuja, ja tällanen määräaikaiskämppä sopi meille mainiosti (sillä sivuhuomautuksella, että mä olisin ja oon kyllä tänne paluun ensimmäisestä päivästä asti ollu valmis tekeen u-käännöksen suoraan takasin toiselle mantereelle...).

Mä oon omistanu inkkarikesäni opiskelulle ja sille aion omistaa myös alkamaisillaan olevan lukuvuoden. Multa pääsi iso helpotuksen huokaus, kun ekat Suomessa paluun jälkeen tekemäni kurssit oli meksikolaisen vierailevan proffan pitämiä, ja sain jatkaa kommunikointia enkuks plus opiskella vähän interaktiivisemmassa ilmapiirissä kun perinteiset suomalaiset luennot. Motivaatio Suomessa opiskeluun on pyöree nolla viime vuoden jälkeen, mutta aion vääntää hampaat irvessä ton tutkinnon kasaan vaikka itteeni niskavilloista luennoille raahaten, jos ei muu auta. :'D Ja jonkin sortin dedicationia tässä tarvitaan ajanhallinnan suhteen muutenkin: oon tähän mennessä tehny opiskelujen ohessa duunia enemmän tai vähemmän koko ajan lukuunottamatta Chicagossa vietettyä vuotta, mutta nyt viimeistään on pakko rauhottaa mieli ja ajankäyttö koululle, että pääsee miettimään taas asioita elämässä eteenpäin. Muutaman työkeikan oon tosin jo salaa iteltäni lupautunu tekemään, mut ne on tositosi kivoja, joten niitä ei lasketa..

Oon kuitenkin entisen tapani mukaan levoton sielu ja keskittymiskyky herpaantuu helposti, jos hommat käy kovin samanlaisiks päivästä toiseen. Joudunkin aktivoimaan itseäni monenlaisilla jutuilla että aivot pysyy fokusoituneena. Kuten oon ehkä pari kertaa aiemminkin kertonu, mulle yks elintärkee juurikin tällasissa asioissa helpottava asia on urheilu, ja se on luonnollisesti aina mukana jossain muodossa. Kertoilen jossain vaiheessa enemmän mun tän hetkisestä treenistä, joka tapahtuu pääasiassa punttien parissa.

Mun toinen iso plan tälle syksylle oli..kyllä, koiranpennun ottaminen. Meillä oli jo kiikarissa monta syksyllä syntyvää kääpiöpinseripentuetta, mutta vuokranantaja ratkaisi tällä kertaa pohdinnat: just rempattu kämppä + pentu = not gonna happen. Mä olin kyllä sinnikäs, mutta ei päästy sopimukseen pitkän puhelunkaan päätteeksi. Ensi vuoden puolelle menee siis meidän koiranhakureissut. Tää haave on ollu mulla niin kauan, ettei siitä taida päästä eroon kuin toteuttamalla. Eli koira tulee meille - jollain epämääräsellä aikavälillä.

Ehkä jotain rotia, teemoja tai syvempiä ajatuksia joskus myöhemmin. Tällä kertaa vaan tahmeet ja verkkaset sormet näppiksellä, sekä tyttö joka miettii kesäauringon kuivattamia hiuksia päästään repien, miks kannattaa pitää blogia Suomessa asumisesta.

Surku

Niin paljon kuin äitiä&iskää onkin ikävä, Suomeen tulo tuntuu nyt tosi nihkeeltä ja itkettävältä ajatukselta.

:(

En halua pois täältä!!!

Me täällä pakkaillaan ja ollaan aika näpsäkästi saatu ängettyä taas elämä neljään matkalaukkuun. Ainakin melkein. Jotain on ihan pakko jättää tännekin, mutta ehkä on sit hyvä syy muuttaa takasin kun pyyhkeet, lakanat ja muut on täällä odottamassa.

Huoh.

Onni on

Luin pienenä sadoittain Hevoshullu-lehtiä, ja niissä oli aina sellasia mietelauseita alkaen sanoilla "Onni on...". Niitä jatkettiin tyyliin "Onni on oma hevonen syömässä ruohoa laitumella" tai "Onni on hoitohevosen hirnahdus aamulla talliin tullessa" tai jotain muuta syvällistä. Tulipa kuitenkin eilen mieleen, että onni voi olla jotain ihan muutakin..

..kuten esimerkiksi Chicago Blackhawksien pelipaita omalla sukunimellä ja Stanley Cup-logolla.

Niinkun ihan vaikka esimerkiksi.

En tiiä mistä tuli mieleen.








Käytiin pitkä keskustelu tän paidan tarpeellisuudesta, mutta olihan se nyt hieno.

Onni on onnellinen mies.

;)

Long time no stories

Moromoro pitkästä aikaa. On tullu vähän otettua lomaa täältä blogista vaihteeks näköjään! Too bad... Koitanpa nyt kuitenki tarinoida jotain menneistä viikoista pähkinänkuoreen tiivistettynä.

Kun viimesimmät tekstit taitaa pyöriä alusta loppuun mun urheilujen ympärillä, niin päivitetään nyt ekana sen tilanne. Mä oon sivussa tällä hetkellä juoksuhommista, koska mulla mitä todennäköisimmin on rasitusmurtumat, ehkä tutummalta nimeltään marssimurtumat molemmissa säärissä. Kuulostaa ehkä pahemmalta mitä onkaan, oon kuitenkin ihan kintuillani täällä eikä mitään vakavaa oo tapahtunut :) Lääkäri vaan totes, että koska mun useita viikkoja tai no jopa kuukausia jatkunu "penikkatauti" on menny vaan pahemmaks, niin diagnoosi vedetään uudelle levelille. Röntgenissä en oo käyny, koska mun vakuutus ei korvaa sitä, ja koulun vakuutuksestakin olisin joutunu maksamaan $500 omavastuun. Eli nyt leikitään, että mulla on ne ihan varmasti.

Olin tottakai aluks ihan murheen murtama ja elämä oli ohi ja olin vanha ja raihnanen jne jne mutta uskokaa tai älkää, kyllä tää elämä alkaa taas tästä voittaa ;) Oon itse asiassa ollu jokseenkin ilonen, että mulla on ollu aikaa tehdä taas muita juttuja kavereiden kanssa, painia läksyjen kanssa muullonkin kun kello 3 yöllä ja viettää viikonloppuja muutoin kun heräten aamuviideltä ja skarpaten kisoissa. Ihana kokemus se oli ja oon enemmän kun onnellinen että sain kokea kaiken sen - enkä sano ettenkö vois vielä jotkut kisat kauden lopussa mahdollisesti päästä pinkaseenkin. Tällä hetkellä kuitenkin huilataan juoksusta ja pidetään kunnosta huolta kaikin muin mahdollisin tavoin: altaassa, pyörän päällä ja painojen parissa. Grrrauh! Liikkuminen on aika rentoa just nyt ja palautuminen toimii hyvin. Kunto on siis hyvä, ja vähän haikee olo päästää se menemään. Mutta ei nyt auta kun malttaa.

Muutakin täällä on kuitenkin ehditty mietiskelemään kuin raihnasia kinttuja. Nimittäin ens vuotta. Apua. Suomeen tulo ei suoraan sanottuna houkuttele ollenkaan, mutta tänne jääminen vaikuttaa tällä hetkellä aika mahdottomalta yhtälöltä. Katellaan, mitä tässä saadaan kehiteltyä.

Oon katellu, että siellä Suomen päässä on melkosia kelejä pidelly koko talven :0 Huhhuh. Täällä oli joululoman ajan niin kylmä, että meinas jo epätoivo iskee, mutta nyt on ollu jo pitkän aikaa ihan lepposat pikkupakkaset tai jopa plussan puolella. Oon kulkenu taas pyörällä kouluun, se on kaikkein kätevintä edelleen, kun bussit kulkee niin harvoin ja epävarmasti.

Mitähän mä vielä teille kertoisin? Elämä on täällä edelleen tekemisentäyteistä, seikkailuja riittää joka päivälle. Mä saan aikani kulumaan ihan loistavasti ihan vaan nauttimalla siitä, että saan (edelleen) opetella kieltä ja kulttuuria ja nähdä uusia juttuja. Ihan mahtavaa. Mun aivoja on kyllä stimuloitu näiden kuukausien aikana niin paljon, että oon kyllä useamman kun miljoona kokemusta rikkaampi jo nyt. Parasta.

Ihanaa kevään odotusta Rakkaat!

Erilainen joulu

Mitä opin tänä jouluna?

- Etten enää halua viettää joulua poissa Suomesta.

...Ainakaan ilman perhettä.


Vaikka täällä on paaaljon ihmisiä, jotka ei edes vietä joulua, on se kumminkin niin perhekeskeinen juhla, että olo on ollu aika irrallinen viime päivinä. Myös mun kaverit on suurimmaks osaks ulkona kaupungista omien sukujensa luona, joten ollaan rullailtu Janin kanssa täällä pääosin kaksistaan ympäriinsä aattoon asti.

Pari päivää ennen aattoo meinas tulla suru puseroon ihan kunnolla, kun tajuttiin, ettei tosiaan olla menossa Suomeen täks jouluks. Ei se tainnukkaan olla rahansäästöstä huolimatta niin kuningasajatus jäädä tänne...mutta tulipahan koettua oikein käytännön kautta, ettei joulu oo mitään ilman perhettä. Lähettiin siis tippa (mulla) linssissä hakemaan kaupasta viis kiloo klementiinejä 23 aikaan illalla, kävellen tottakai. Niin ja toim.huom. klementiinit on ollu oleellinen osa meidän joulua niin kauan kun muistan niistä jouluista mitään.

Aatonaattona jatkettiin erittäin onnistuneesti käyntiin lähtenyttä joulumahan kasvatusta ja käytiin syömässä tosi hienossa sporttiravintolassa, joka on erikoistunu mihinkäs muuhun kun miljoonalla eri kastikevaihtoehdolla varustettuihin kanansiipiin. Mäkin tykkäsin niistä, hups. Tarjoilijaki katteli meitä vähän suu ammollaan kun oltiin tuhottu ensin satsi mozzarellatikkuja, sitte vähän kanasalaattia (joka muuten sisälsi enemmän juustoa kun sitä salaattia) ja sitte noi parit hassut siivet... "You finished it all?? GOOD JOB...!"

O-oh, someone is trying to supersize my... :D

Käytiin myös tsekkaamassa Avatar 3D-versiona. Huikeita näkymiä!

Ulos lähtemiseen valmistautuminen on nykyään semmonen puolen tunnin suoritus, joka sisältää viiteen pikähihaseen paitaan, kolmiin legginsseihin, muutamaan pariin sukkia, kahteen pipoon jne jne jne pakkautumisen, henkisen valmistautumisen ja parit jännehypyt että on semmonen mukava pikku lämpö päällä. Chicagon tuuli ei silti petä koskaan. Kylmä tulee ja se on varma.

Mun uus joulunalusshoppailureissuilla testattu lemppari, meksikolaisvaikutteinen pikaruokaravintola Chipotle, tarjoilee tämmösiä herkkuja! Joo, ja semmosia miehen käsivarren paksusia burritoja kans. Mmm, noi quacamolet ja salsat... Nam!

Menin pikkujouluaikaan ihan sekasin ja mun kynnet sai uuden ominaisvärin. Tästälähtien oon glitteriä aina ja ikuisesti!1!!1 Ihanaa :*

Jouluaattoa vietettiin siis tänä vuonna vähän erilaisissa merkeissä kun yleensä. Tunnelma ei ollu hirveen korkeella, mut aaton skypetykset Suomen päähän pelasti sen. Tuntu melkeen ku ois käyny Suomessa pikavisiitillä :)

Aattoilta vietettiin vuokraemännän, sen pojan ja ystävien kesken makoisan jouluaterian äärellä. Moni on kyselly meiltä että mitä täällä syodään jouluna, mutta en taida olla vieläkään kykeneväinen antamaan tyhjentävää vastausta. Tapoja ja perinteitä taitaa olla miljoona. Joissain perheissä syödään kinkkua, joissain kalkkunaa - meillä syötiin aattona nautaa. Sen kanssa pastaa (!), vihreitä papuja ja semmosia voinmakusia sämpylän ja muffinssin välimuotoja. Jälkkäriks erilaisia keksejä ja meidän tuomia mandariineja (ilman niitä ei joulu saavu) ja suklaanameja.






Terveisiä täältä joulumahojen seurasta! *<:) (Ja nyt sinne salille.)

Jouluikävä!

Pitää kyllä sanoa, että kaikista hienoista kokemuksista huolimatta joulufiilis on nyt tainnu matkustaa Suomeen.. :(

Meillä on tarkotus viettää aattoa vuokraemännän, sen pojan ja muutaman tutun kanssa. Ei ihan sama asia kun oma perhe... Meen tänään ruokakauppaan pyörimään sormi suussa ja miettimään, oisko aika ekan kerran kokeilla jouluruokien tekemistä täysin yksin.

Lunta tulee ainakin tänään joten ehkä saadaan valkonen joulu.

Jee. Jouluvaloja! Alennusmyyntejä! Tuoksukynttilöitä!

Ikävä teitä siellä Suomessa! <3

Memories made in the coldest winter

Tänään on viimenenkin vaihtarikaveri saatettu kotimatkalle. Sniisk. Käytiin vielä kaupungissa fiilistelemässä, katottiin läpi syksyn varrella otettuja kuvia ja suunniteltiin tulevaisuutta.

Oon niin kiitollinen näistä hetkistä, joita täällä oon saanu kokee. Tähän syksyyn on mahtunu sekä haasteita että uusia kokemuksia, tai no ehkä jotain niiden sekamelskaa lähinnä. Paljon iloa ja naurua ja energiaa joka tapauksessa. Uskon että oon oppinu jotain ainakin elämästä jos en mistään muusta.

Laitetaan sen kunniaks...tadaa, pari kuvaa tältä syksyltä! ;)

'Don't cry because it's over. Smile because it happened.'

Juustokakkutehtaassa

(Nälkäset menkää pois, nyt tulee jätti-nälkä)

Viime päivät on ollu yhtä kyynelehtimistä. Lukukausi on ohi ja iso osa uusista kavereista lähti kuka minnekin päin maailmaa. Moni ei tuu enää loman jälkeen takasin, vaan edessä on uudet ajat ja osittain uudet kaverit. Oon tottakai innoissani edessä odottavista jutuista, mutta te tunnette mut...kaikki menneestä luopuminen ottaa aina koville.

Opin eilen itestäni, että taidan olla tunnesyöppö. Voin siis lisätä tän itestäni täällä oppimien asioiden listalle. Mentiin illalla muutaman kaverin kanssa lievittämään haikeita tunnelmia The Cheesecake Factoryyn. Oli muuten aika periamerikkalainen kokemus! Annokset oli niin valtavia, että niistä olis helposti saanu kaks ihmistä mahansa täyteen (okei ei ehkä me Janin kanssa, varsinkaan treenien jälkeen) ja mikä parempaa, ihan uskomattaman herkullisia. Lisäks hyvä palvelu käänsi meidän naamat hymyyn 45 minsan pöydän odottelun jälkeen. Täällä on muuten hassua se, että ravintolat ei ota pöytävarauksia etukäteen. Joku jenkki kuittas asian sanomalla, että "people don't care", tarkottaen ettei ihmisiin voi täällä luottaa eikä ne ilmestyis kuitenkaan paikalle. Tiedä sitten :)

Jani testas vetääkö juustokakkutehtaan OREO-juustokakku vertoja mun dominokakulle. Totuutta ei paljastettu, en siis myönnä häviötäni ainakaan julkisesti..

Jättimäiset joulukuuset on taas vallannu tän kaupungin. Ihania!

Tää tyttö rupee nyt valmistautumaan iltaan ja yhteen Chicagon suosituimmista yökerhoista. Voi olla haasteellista yrittää näyttää tanssilattiakelposelta ja suojautua samalla Chicagon JÄÄTÄVÄLTÄ tuulelta ja 15 asteen pakkaselta.... Mutta ehkä pilkkihaalarit on joskus muodissa?

Pakkaspusuja!

Hiutaleita hiuksissa!

Täällä aletaan päästä joululoman makuun sitä mukaa, kun kouluvelvotteet haihtuu kalenterista. Meillä on suunnitelmissa ottaa turistin rooli haltuun ja kierrellä kaikkee kivaa mitä tästä kaupungista ja sen lähimaastosta nyt voi ikinä keksiä löytävänsä. Kivaa, jännää!

Näin tänään ekaa kertaa elämässäni step-ryhmätanssia livenä! Oli paljon jännempää kun leffoissa :)

Ja yläkerrasta meitä muistettiin mun yhdellä talven lempparijutulla, ensilumella! Sitä tuli hetken aikaa aika hulluna, mutta sula maa haihdutti sen samantien. Vaikka tykkään lumesta, voisin vielä hetken aikaa kulkuneuvosyistä haluta olla ilman sitä...pyörä nimittäin kulkee edelleen. Tai pitäiskö sanoo taas, nyt kun oon sairaalaseikkailujen jälkeen taas koululla ollu.

Kävin tänään kuikuilemassa treeneissä mielessäni tehä vähän jotain kevyttä niin että päästäis taas takasin juoksun makuun. (Olo on vieläkin välillä vähän kumma, maha ei oo ihan normi ja on semmonen kumman heikko/"poissaoleva" olo välillä :P) Treenikaverit ja valkut otti mut jenkkimäisen sydämellisesti vastaan, mutta muapas ei päästettykään radalle :0 Ei tullu mieleen, että olis pitäny palata kasa paperia kädessä... En saa treenata ennenku mulla on lääkärin selostus tapahtuneesta, tutkimustulokset ja lupa treenata joko rajatulla tai täydellä intensiteetillä.... Et ei tarvi sit kenenkään siellä päässä huolehtia, etteikö musta huolehdittais täällä!! ;)

Mun kirjotuspää on nyt tyhjiin imetty kaikkien projektien jäljiltä, joten nojaudun kuviin.

Jani ja iskä pääsi ihastelemaan ruotsinkieltä meidän koulun päärakennukselle.

Vietettiin eilisilta kavereiden kanssa Duffy's:ssä, oli kivaa jeejee.

Hm. Lisää kuumia kuulumisia täältä mantereelta joku toinen kerta, mutta yks juttu vielä: kertokaa mulle, mikä on teidän mielestä suomalaisessa joulussa olennaista/tärkeetä/tyypilistä/ihan parasta! Mua pyydettiin pitämään ylihuomisessa Lucia-juhlassa puhe suomalaisten joulunvietosta. Nyt koitan väsätä jotain kivaa kasaan, mutta enemmän kivaa siitä tulee, jos saan hyväkskäyttää muidenkin kokemuksia :)

Kynnysten yli.

Me ollaan kohta oltu täällä jo kolme kuukautta, voitteko käsittää! Aika on menny ihan uskomattoman nopeesti, mutta toisaalta niin paljon on tapahtunu, että vois luulla olleensa täällä jo kauemminkin. Jos suurin osa jutuista onkin ollu amaaaazing, niin voin kertoo, että paljon on tullu eteen tilanteita, joista mieluiten vaan haihtuis pois... Nää liittyy enimmäkseen ihanaan, kauniiseen (huom. oon tosissani! Rakastan tätä kieltä) englanninkieleen. Joo, enkun puhuminen oli aluks aika takkuilevaa, ja on se vieläkin vähän. Mä kuitenkin lupasin itelleni jo alussa tehdä itteni tyhmäks mahdollisimman usein, ja vaan jatkaa yrittämistä raastavista epäonnistumisista huolimatta ;D... Niinpä oon sitten onnistunu tunkemaan itteni mitä eriskummallisempiin tilanteisiin tässä lähimenneisyydessä. No ihan perus.

Tänään pidin ensimmäistä kertaa elämässäni ryhmäliikuntatuntia. Me siis pidettiin harjotussessioita Group Fitness Instructor -kurssilla. Ja jottei homma menis ihan yksinkertaseks, pidin sitä englanniks, ja ohjasin semmosia liikkeitä, jotka ei tosiaankaan kuulu mun jokapäivän vakiosetteihin ;) (me ei hirveesti tuolla track-tiimissä vedellä "step and touch" tai "4..3..2..and march!":ia, haha :D) No, kyseessä nyt ei ollu kun muutaman minuutin kestävä sessio, mutta voin kertoa, että alkuun oisin voinu olla mieluummin vaikka siivoomassa vessoja kun siellä...

Se on kuitenkin jännä juttu, että kun vaan menee ja tekee jotain sellasta, joka ei houkuttele ollenkaan, ajan mittaan se tulee helpoks ja siitä alkaa jopa tykätä. Mulle on käyny näin niiiin monessa asiassa, että uskoisin tietäväni mistä puhun. En väitä, että vieläkään joka kerta jonkun haasteen kohdatessani toimisin niinku haluisin toimia, mutta ainakin yritän :)

Täällä ollessa mielenkiintosta on ollu se, että normisettikään ei oo normia siinä vaiheessa, kun kieli on eri. Täällä on kuitenkin mun mielestä jotenkin kummallisen erilainen meininki yrittämisen suhteen kun Suomessa. Yrittämiseen kannustetaan tosi paljon ja siitä palkitaan. Pointti ei oo se, tekeekö heti oikein tai täydellisesti - pointti on se, että koittaa tehdä parhaansa. Täähän vaikuttaa suomitytöllekin ihan loppuunjauhetulta kliseeltä, mutta kuinka monen mielestä tää homma oikeesti toimii Suomessa? Kuinka moni on valmis asettaan itsensä naurunalaseks tekemällä asioita, joista on vähintään epävarma ellei sitten täysin hukassa niiden kanssa?

Syksyn alussa muistan ajatelleeni, että voinkohan mennä design-kurssille kun en oo mikään oikee taiteilija. Nyt sain siitä kurssista A:n, joten miks mun olis pitäny olla taiteilija? Aina voi yrittää - ja sitä paitsi, vaikka mä olisin saanu D:n, olisin silti voinu olla tyytyväinen, koska ainakin yritin. Ja aion yrittää myös jatkossa.

Päivän filosofointikiintiö tuli just täyteen, siispä unten maille ja huomenna kohti uusia haasteita o/

Jani ja syksy-Evanston.

To give anything less than your best is to sacrifice the gift.

Tää oli yks niistä päivistä, jotka on osin ihan älyttömän ihania ja toisaalta painajaismaisia.

Vietin eilen oikein leppoisaa sunnuntaipäivää (ja aamua. Ja iltaa. ...ja yötä.) kurssiprojektien parissa, koska nyt paukkuu dedarit ja huolella. Huomaan, että oon vähän haalinu itselleni haasteita tässä salakavalasti, vaikka eihän tää enkuks opiskeleminen nyt vielä kumminkaan ihan sama ollu kun suomeks. NNOH, mutta se pointti ei nyt ollu tässä alkaa surkuttelemaan mitään työmääriä, koska oppiminenhan on upeeta, vaaaan...ilokseni mun koneen käyttöjärjestelmä (taimikälie) päätti kaatua tänään ja vaikka olin varmasti (!!) tallentanu eiliset kirjotelmani huolella, ne on nyt kadonnu kun tuhka tuuleen.

Täytyy kyllä sanoo, että tippa tuli linssiin siellä koulun kirjastossa istuessa, koska tällä hetkellä aikaa on joka tapauksessa liian vähän ja nyt vielä tää... Joudun tekeen koko homman uusiks. Niin ja siitä voidaan kyllä olla varmoja, että proffalle on turha mennä selitteleen mistään tiedostojen katoomisesta, koska ne selitykset on varmaan kuultu kerran jos sadannenkin. Lohdutonta! Mutta elämä ei vois tuntua niin ihanalta, jos ei välillä tulis oikein kunnolla bullshittiä niskaan (t. neiti-siirappi-positiivinen).... x'0

Huoh.

Elämä jatkukoon.

(MURRRRRRRRR!!)

Kuitenkin se iloinen asia: mulla oli tänään ekat juoksutreenit! Jipiiiii! Ja vielä ollaan yhtenä kappaleenaki, kaikki oikein loistavasti siis. Tuntu hyvältä ja valmentajakin oli ilmeisesti positiivisesti yllättyny "equestrian girl":iin. ;D (En tiedä mitä se odotti, mutta voin vaan kuvitella, haha)

Mutta. Väsynyt nyt. Unta! Moi!

How to make an american guy to spit on you.

Pikaopas jenkin makeansiirappisen kohteliaisuuden kesyttämiseen: anna sille salmiakkia. Pistin tänään markkinoinnin luennolla pantteripussin kiertämään ja pidin hauskaa mitä erikoisimpia irvistyksiä ihaillessani. Suosittelen kokeileen tätä joskus - en tosin, jos kyse on viimeisistä salmiakeistasi ja himoat niitä palavasti itse. Sydäntäsärkevää nähdä niiden lentävän roskikseen syljen ja kakomisen saattelemana. Vielä sydäntäsärkevämpää huomata, että Ruotsi vei jälleen kerran 1-0. Ruotsalaispojan "Bilar"-pussi tyhjeni alta aikayksikön ihastuneiden kiljahdusten saattelemana, kun meikäläinen sai tyytyä "crazy Finnish candies" -kommentteihin.

Nuokun tässä pitkästä aikaa vähän enemmän väsähtäneenä pöydän ääressä. Kurssikaveri sai mut eilen iltaluennolla (joka loppuu inhimillisesti klo 22) varpaisilleen kertomalla, että tänään on luvassa brändijohtamiskurssin eka koe. Meillä on siis kursseilla useampia pieniä testejä, lukuisia projekteja ja pienempiä tehtävänantoja, mutta mikäli oon oikein ymmärtänyt, ei ollenkaan isoa lopputenttiä. Käytin siis arvokkaasta uniajastani leijonan(tai pantterin)osan luentomuistiinpanojen pänttäämiseen, koska eipä ollu omiin korviini aikasemmin kuulunu ilmotusta edessä vaanivasta testistä. Luennolle saapuessa kuitenkin totesin, että nyt oli kyseessä joku urbaanilegenda, koska proffa ei näyttäny elettäkään minkään testin pitämiseks. No, tulipahan ekan kerran luettua liekki peffan alla...ei tosin pelkoa, että niillä silmillä lukiessa ois mitään jääny päähän :) Piristävän raikas kokemus silti!

Tämä piristävän raikas suomalainen painuu nyt uneksimaan uppopaistetuista Jelly Bellyistä, maapähkinävoissa uitetuista, marsmallows-mössöllä kuorrutetuista ja mikrossa kuumennetuista Pop Tartseista ja muista ihan normaaleista herkuista.

TJ1!!

Huomenna vika duuniaamu tällä erää, oh yeah! Leivoin äsken valkosuklaajuustokakun läksiäisiks työkavereille ja onnistuin kuin onnistuinki polttaan valkosuklaan pohjaan sulatellessani sitä mikrossa..mut ehkä kukaan ei huomenna huomaa mitään, heh :/ En oo vielä koskaan tavannu ihmistä, joka ei olis tykänny tosta kakusta, joten sellanen epäonnistuminen, että joku huomenna irvistää tälle tekeleelle, ois pahin mahdollinen pohjanoteeraus ja todennäkösesti itkisin itteni uneen ainaki viitenä iltana peräkkäin.

Mä oon niiin inoissani tulevasta viikosta! Sen huomaa kyllä jo siitäki, et oon jo ennennäkemättömät kaks aamua heränny ennen herätyskellon soittoo. Ja ollu ihan virkee, uskomatonta :) Tänään aamulla heräsin kyllä jo vähän överiaikasin (lokkeihin, taas), ennen kuutta, ja päätin hyödyntää turhan ajan kipasemalla aamulenkille. Jotain meidän kommuunin vuorokausirytmeistä kertoo se, et Jani ryömi sillon nukkumaan ja Joonas ajo pärrällä vastaan kun hölköttelin aamuauringossa Westendiä ympäri :D

Oon muuten tehny tässä viime päivinä pientä tarkkailua omien päivttäin poukkoilevien energiatasojeni kanssa. Töissä tällästä erittäin mielenkiintosta ja hyödyllistä tutkimusta on pystyny nyt loistavasti suorittaan, kun työt on ollu samanlaisia päivästä toiseen ja päivät noudattaa ihan prikulleen samaa kaavaa. MIKS silti jonain aamuna töihin tullessa on sellanen fiilis, että vois hyppiä ja poukkoilla muuten vaan ja olo on ihanan energinen, kun taas toisena tekis mieli vielä kolmannen teekupin jälkeenkin vaan painua takas pehkuihin?? Mikä tekee sen eron innostus-päivälle ja haukotus-päivälle? Selittäkää hei joku tää homma mulle pliis! (Ja huom. turha ehdottaa, et se ois kiinni unen määrästä, se on jo tutkittu ;)


Viikonloppuna tulee meille ystäväisiä taas ja tarttis varmaan vähän siivoilla täällä. Niin ja loppuosa kommuunistakin matkustaa takasin Suomeen sunnuntai-illaks. Hassua että tää aika on menny taas niin nopeesti, eihän siitä oo kauaakaan kun ne lähti... Ehitään viikko viettää taas ahtaanpuoleista mutta onneks hauskaa yhteiseloo, sitte on meidän vuoro vaihtaa maisemia. Ennen lähtöä meillä on muuten lauantaina 8.8. läksiäiset, jonne kaikki on tervetulleita :) Tiedossa ei oo mitään mahtipontisia pukujuhlia tai myöskään vuosisadan kotibileitä, vaan ihan vaan sillä meiningillä, että jos satut olemaan maisemissa niin tuu morjestaan ^__^ Lupaan että saat ainakin kaffet ja halit ;D

Decaffeinated

Mun vahvuus on se, että innostun tosi helposti asioista, motivoidun hyvin ja välillä saan jopa jonkun toisen innostumaan. Ajattelen asioista valoisasti ja uskon, että saan muutoksia aikaan. Voisin jopa sanoa, että energiatasoni on normaalisti melko korkea.

Mistä tällainen yhtäkkinen itseanalyysi?

Nyt on menty pidemmän aikaa puolivaloilla. Vaikka oon enemmän kun superhyperinnostunu tulevasta jenkkivuodesta, mulla on kaiken muun suhteen ollu monta kuukautta tosi matalaenerginen vaihde päällä. Tuntuu, että koko ajan kaikki on yhtä puurtamista, enkä osaa suhtautua asioihin sellasella positiivisuudella, mikä on yleensä ollu mulle ominaista. Tänään huomasin, että mietin koko ajan, mitä pitäis tehdä paremmin ja enemmän. En pysty oleen rauhallinen, ennenkun tiedän, että on jotain, mitä voin tehdä, että asiat olis paremmin. Pelkään sellasta tilannetta, että asiat menee pieleen ja mä olisin voinu tehdä jotain, että ne olis menny paremmin. Ei tää ihan joka asiassa päde, mutta tosi monissa kuitenkin.

Onkohan tää sitä stressiä vai mitä?

Oon hokenu itelleni jo jonkun aikaa, että elämä on nyt ja siitä pitää nauttia, mut jostain syystä se aina välillä tuntuu olevan melkosen hankalaa. Mun luonteeseen kuuluu aina myös se, että kaikelle täytyy löytyä looginen syy. Kuittaan väsymyksen selittämällä sen jollain järkevällä asialla, kuten unenpuutteella, huonolla syömisellä tai sillä, etten oo ulkoillu yhtään. Tällä kertaa varmaan monetkin elämän asiat on vaikuttaneet siihen, miks fiilis on nyt sellanen kun on, mutta joka tapauksessa ikävä siihen "normaaliin" olotilaan on alkanu kasvaan pikkuhiljaa..

Urheilu on perinteisesti mulle elintärkeetä tietyn mukanaan tuoman stressinhallinnan ja mielihyvän takia. Nyt on kuitenkin sellanen jännä juttu, ettei sekään toimi tällä hetkellä ihan normaalisti. Iltasin on aika väsähtäny fiilis, ja jos salille sattuu jaksamaan, sieltä yleensä koittaa selviytyä mahdollisimman pikasesti ulos. Lenkkeily on jostain syystä maistunu, mutta kaikki muu onkin vähän plaah. Oman kropan kuuntelu on nyt suurennuslasin alla, ja koitan tehdä sitä, mitä kroppa pyytää.

Nyt täytyy vaan alkaa etsiä tietosemmin sellasia asioita mistä nauttii. Mulla on esimerkiks hirvee ikävä sitä, että vois enemmän hengata kavereiden kanssa. Nyt kun on töissä, niin illat on minimaalisen lyhyitä ja tuntuu, ettei siinä ajassa ehdi ikinä mitään. Mutta miksei toisaalta ehtis? Aikahan se on lyhytkin aika :D



Mutta, kaiken tän analysoinnin jälkeen: huomenna on vihdoin se viisumihaastattelu! Saatiin sunnuntaina paperit kasaan ja aamulla ratkee, avautuuko USA:n portit meille ;) Huomasin muuten sattumalta, että meille oli North Parkista (eli mun ens vuoden yliopistosta) lähetetty paperit vakituisen opiskelijan viisumia varten - eli ei vaihtarin vaan semmosen, joka tekee koko tutkinnon ulkomailla! Kieltämättä ajatuksena melko houkutteleva jäädä tekemään tutkinto loppuun USA:ssa, mutta voi olla että lukukausimaksut pomppaa siinä vaiheessa hidasteeks :)

Janiaki muuten kaiketi stressaa monenlaiset asiat tällä hetkellä.. Se oli valvonu taas koko viime yön, ja kun tulin illalla kotiin, se kerto, että oli nukahtanu aamulla kylpyammeeseen ja nukkunu siellä monta tuntia... :D Tosin sen unenlahjoilla tommonen ei olis ihme, vaikka ei valvottuja öitä takana oliskaan ;)