Slacklining

Tervehdys Haukilahdesta, ihanaihanalämmin kesäpäivä taas takana. Kaiken muun kivan lisäks kokeilin tänään uutta lajia...tai ehkä ennemminkin asiaa; nuorallakävelyä :)

Sampalla kylässä olevalla itävaltalaisella kaverilla oli mukanaan "slackline", eli näppärästi esim. kahden puun väliin viritettävissä oleva köysi. Hän opetti meitä lajin saloihin ja oli itse ehkä pikkusen eri levelillä kun esim. meikäläinen. :) Hauskaa hommaa nuorallakävely oli, tasapaino ja keskittyminen oli ainakin koetuksella.

Here we go...

...or maybe not! :D

Joonaskin sattu tuleen sopivasti visiitille.

Näin me kaikki opetellaan kävelemään tuitui ^_____^ Samppa autto mua näin alkuun, joten mä jaoin 5 min kokemuksella oppeja Jontulle.

Mikä sieltä tuleeee!

True skillz

Mäkin pääsin lopulta puulta puulle, mutta siihen vaadittiin hazardia tyyliä, eli sen verran vauhtia ettei yksinkertasesti ehdi pudota..

Sillä voi myös keinua! Ja köyden omistajan elkeistä päätellen tehdä melkein mitä vaan.

Oli kivaa! Tommonen ei edes vie paljon tilaa ja sen voi virittää lähes mihin vaan mistä löytyy kaksi sopivalla etäisyydellä olevaa uloketta. Uus ajanviettotapa bongattu!

Home is where your heart is

Tulin tänään pitkästä aikaa Espooseen moikkaamaan pikkuveljeä, joka pitää kotia pystyssä porukoiden Hawaiin matkan ajan. Viihdyn täällä Haukilahdessa ihan superhyvin - enkä vähiten siks, että perhe on mulle rakkainta maan päällä. Sen lisäks Espoon itäpuoli on alueena ihan yks lemppareimmista Suomessa.


Oon asunu täällä viimesesta neljästä kesästä kolme kokonaista ja yhden ei ihan kokonaisen, ja kaikista Suomen paikoista voisin kuvitella asuvani pysyvästi juuri täällä. Siitäkin huolimatta että mun lapsuus- ja nuoruusmuistot sijottuu Helsinkiin aina 19-vuotiaaksi asti. Siinä välissä on toki koluttu vähän muitakin kontuja, ja vaikka se ei ihan IHAN oikeasti pidäkään paikkaansa, tuntuu että Suomi on tältä erää nähty.


Nyt kun innostuin, niin nostalgisoinpa tovin. Mä loikkasin 16-vuotiaana uteliaana ja itsenäisenä naisenalkuna (forrrr sure. :) kokeilemaan, millasta on elää sisäoppilaitoksessa 25 muun tytön kanssa. Kolme vuotta ajeltiin (tai krhm, äiti ja iskä ajeli) siis Ypäjä("missä se on??")-Helsinki-väliä, ja niinä aikoina tuli kierreltyä siellä suunnilla osin muuten vaan ja osin heppojen kanssa kisailemassa. Se puoli Suomesta siis valloitettu, CHECK!


Kun lukioaikojen jälkeen muutin vielä hetkeksi Helsinkiin, olin jo toinen jalka Tampereella odotellen kuumeisesti muuttoa tulevan mieheni ;) luo. Jani oli siis hurmannut mut hyvissä ajoin jo lukion kakkosluokalla ja 19-vuotiaana tie vei sillä erää Tampereelle, missä aloitin opiskelut. Tampere on kiva ja kompakti ja siihen liittyy monia mukavia muistoja, mutten silti jotenkin koskaan ole kotiutunut sinne. Uskon kuitenkin, että se on nimenomaan se kaupunki, josta joskus 20 vuoden päästä tulee nuoruusfibat kaikkein vahvimmin.

Tampere-aikana oon myös töiden puolesta päässyt reissaamaan Suomessa vähän siellä sun täällä, Porista Jyväskylään, aina Lappia myöten. Monia paikkoja, joissa ei muuten olis tullut käytyä, on koluttu näiden vuosien aikana. Ehkä siitäkin tulee se tunne, että Suomi on "nähty".

Mutta on yksi Tamperetta ympäröivistä pikkukunnista, jolla on erityismerkitys mulle - nimittäin Kangasala! Siellä on nimittäin kasvanut mun armas mieheni ;) Ja pakkohan mun oli näin ollen kokea elämässäni, miltä tuntuu aitona Kangasalalaisena oleminen, ja tänä kesänä oon saanut kokea sen. Viides kaupunki, jossa olen Suomessa asunut, on siis, TADAA: Kangasala. Kangasala on ihana paikka ja mun isänmaallisuus nousee aina huippuunsa siellä. Huonoiksi puoliksi voitaneen laskea äärimmäisiin mittasuhteisiin paisuva hevos- ja/tai koirakuume, sillä on oikeesti rikos, ettei ihmisellä ole hevosta tollasessa paikassa. Täydellisiä maastoja ja paljon lääniä missä temmeltää, oi voi. Lisäksi; etsipä Kangasalta jalankulkija, jolla EI ole koiraa vieressään jolkottelemassa..


Uteliaisuus vetää kuitenkin matkaan, ja halu nähdä lisää tekee levottomaksi aina, kun on pitkän aikaa paikallaan. Me päätettiin Janin kanssa juuri, että lähdetään syksyllä Lontooseen Janin opintojen takia. Vaikka henkilökohtasesti oon ollut vastarannankiiski kaupunkivalinnan suhteen, niin pikkuhiljaa alan innostua - ihan vaikka vain uteliaisuudesta. Aina voi oppia lisää ja mahdollisuus nähdä maailmaa uusin silmin on ihan mieletön lahja.

Lontoosta tulee ehkä mun elämäni toinen ulkomainen kotikaupunki, mutta maailmassa on silti vielä miljoona paikkaa, jotka täytyy nähdä! ;)

ps. Kuvat on iltakävelyltä, pysähdyin katselemaan joutsenperheen illastamista merenrantaan.

pps. Loppuun pakko mainita, että Nam. Vakuutuin just mun pikkuveljen mausta lihan suhteen: tämmöset kaunokaiset odotti mua kun saavuin Haukilahteen:

R.I.P. Jodie__

Elämässä on tullut vietettyä aikaa erikoisten asioiden parissa. Vaikka sitten ihmisten naamakuvia netissä tsekkaillen. Mulla on viha-rakkaus-suhde sosiaaliseen mediaan, ja koska kyseinen viestintämuoto on nykyisin niin pirstaloitunut, tuli mieleeni, että jostain voisi karsia. Poistin taannoin profiilini (ainakin aikoinaan) teinien suosimasta IRC-galleria -yhteisöstä - joskaan tämä kovin radikaali toimenpide ei näkynyt kovin merkittävästi ajankäytössäni nyt parin vuoden kirjautumattomuuden jälkeen. Hyvä yri silti!

Ihan kaikesta ei silti voi ainakaan makeita nauruja nauramatta päästää irti. Oli ihan pakko tallentaa koneelle Jodie__-nickin alla toimineeseen profiiliin lataamani kuvat, koska... no, katsokaa itse.

...Moi oon Johanna 19v. ja tykkään väännellä naamariani! (Toim. huom. tykkään tosin tehdä sitä ihan liikaa edelleen, en tiedä onko elämä muuttunut siis mihinkään)

En tosin taida olla ainoa suvussani. :')

TIDIII

Aijai. Tän kuulimpaa penkkariporukkaa ei pysty löytään. Vois ehkä sanoa että Voi Niitä Aikoja, armaat Ypäjän tytöt!

Jou! Eli YO. Jotenkin näytän tässä kyllä enemmän ahdistuneelta kuin onnelliselta...mutta toivotaan että se johtuu siitä puheesta jonka pidin juhlassa ;D

Tykkään myös 1-vuotishääkuvassani näyttää 12-vuotiaalta. :) Ei sillä, ei Janikaan miltään aikuiselta tässä näytä. Että otan osaa teidän huoleen meidän aikuisuudesta silloin Äidit ja Mummut, taidettiin me olla aika lapsia.

Oi mikä aarrekuva. Sarlotta-rakas ja pikkupikku-Johanna.

Tykkään myös napamittaisista paidoista as you can see. :::D

Parolan aikana meitä rääkättiin pitkillä eroilla ja isoilla puhelinlaskuilla - mutta pääsin sentään tupatarkastukselle.

Vaimolla on ollu vähän ikäväääää..!!!

Viimesenä helmenä pohjalla: Team J&J Turkissa joskus vuonna nakki. Totaalirepeämisen paikka, go suAmituristit!

MO.

Hei. :)

Blogi otti pienen välikuoleman, hups. Tästä ei voi lähtee kun uuteen nousuun!

Oon tässä viime viikkoina kuullut useammalta kuin yhdeltä ( ! ) ihmiseltä, että meidän blogia seurattiin silloin kun täällä vielä tapahtui jotain. Niinpä sain hetkellisen motivaation tulla tsekkaamaan pitkästä aikaa, miltä täällä näyttikään. Enää ei tuu kirjoitettua sitä lapsuudenaikasta 20 sivua kirjeitä ja 5 sivua päiväkirjaa per päivä, joten onnistuiskohan pari blogitekstiä per kuukausi?? ;)

Siispä pikapäivitys: ollaan väliaikasesti asumassa Kangasalla, Jani töissä ja mä opintojen parissa. Viimeistään syksyllä on edessä taas uusia tuulia, joista lisää jossain vaiheessa kun jaksan selittää, mistä on kyse. :)

Siihen asti: nauttikaa helleaallosta ja syökää paljon jädee!