Too busy

Onko kukaan teistä koskaan miettiny et kuinka ei ole aikaa? Tuntuu, että muka kokoajan on hirvee kiire, ei ehdi kirjoittaa tänne, pitää yhteyttä kavereihin tai sukulaisiin. Silti loppujen lopuksi päivässä on vaikka kuinka monta tuntia aikaa kun ei varsinaisesti tee mitään. On päiviä, viikonloppuja kun ei loppujen lopuksi tee mitään, tai ainakaan saa mitään järkevää aikaiseksi. Tuli täysin mieleen ennenkuin lähdimme jenkkeihin, kuinka usein yleisesti ottaen näkee sukulaisia? Kerran tai kaksi vuodessa, jos silloinkaan läheskään kaikki sukulaisia, joitain sukulaisia tai kavereita ei nää vuosiin ja aina vaan puhutaan kuinka pitäisi tavata. Ennen matkalle lähtöä näin enemmän kavereita ja sukulaisia kuin moneen vuoteen yhdessä kuukaudessa ja vain ja ainoastan sen takia, että halusi ja järjesti asiat niin jotta se oli mahdollista. Onko muka aina niin hirveä kiire ettei kerkiä näkemään tärkeitä läheisiä ihmisiä? Kaikki on kiinni vain halusta, järjestelystä ja ajankäytöstä. Emme olleet ensimmäiset jotka juuri ennen pidemmäksi aikaa pois lähtöä järjestivät asiat niin, että he näkivät mahdollisimman paljon tuttuja ja sukulaisia ennen lähtöä. Olen kuullut saman asian useilta muiltakin ihmisiltä, mutta minkätakia tämänlaisia tapaamisia ei voi järjestää vaikka ei olisi lähdössäkään mihinkään. Täällä ollessani olen huomannut, että ihmiset järjestävät paljon enemmän juhlia, "get-togethereitä" ja sukukokouksia. Miksi ei?

Olen myös miettinyt sitä, kuinka paljon aikaa voi hukata. Itse olen ainakin hukannut aikaa tekemällä jos jonkin näköisiä asioita, joissa ei ole mitään järkeä tai joista ei ole minkäänlaista hyötyä jatkossa. Enhän minäkään vielä mikään erityisen vanha ole, tai mitään. Muttakun joukkuekaverini 21v valmistuu ensi vuonna yliopistosta ja aloittaa työuransa, niin minä 24v haaveilen vielä siitä että pääsisin opiskelemaan. Ja yleisesti ei sieltä aivan hetkessä valmistu, kyllä siinä 3-4 vuotta menee ennenkuin saa paperit ulos ja alkaa taas tekemään jotain muuta. Sitä joskus nuorempana ei tajunnut, kuinka tärkeätä se loppujen lopuksi on jo ylä-asteella keskittyä siihen olennaiseen, edes jossain määrin. Vaikka opiskelu ei sillon erityisesti kiinnostanutkaan, niin että olisi pitänyt opiskelun edes jossain määrin hyvässä kuosissa, että jatkossa kun tarvitsee valintoja tehdä, olisi muitakin ovia auki kuin rakennustyömaa tai ammattikoulu. Ei sillä, etteikö ne vaihtoehdot olisi hyviä, mutta kumpikaan ei kyllä varsinaisesti ollut minua varten. Loppujen lopuksi, teki valintoja mitä hyvänsä niin siinä tilanteessa missä tällä hetkellä on, pitää vain olla tyytyväinen niihin valintoihin mitä on aikaisemmin tehnyt ja keskittyä tähän päivään, sekä tulevaisuuteen. Sillä ainakaan tähän mennessä menneisyyttä, ei tietääkseni, kukaan ole vielä pystynyt muuttamaan, mutta kuka tahansa joka haluaa kelkkansa kääntää ja lähteä uuteen suuntaan elämässänsä voi sen tehdä päivänä minä hyvänsä. Kyse on vain halusta ja tavoitteiden asettamisesta, mikäli haluat sitä tarpeeksi ja teet töitä asian eteen, niin pysty haaveesi toteuttamaan.

Katsoimme markkinoinnin luennollamme mielenkiintoisen videon. Video kertoi siitä, kuinka ihmiset joilla on jonkinlainen visio/haave/tavoite elämässänsä menestyivät aina paremmin, kuin ihmiset jotka vain olivat, eivätkä tavoitelleet erityisesti mitään. Mitä kirkkaampina ihmiset näkivät tulevaisuutensa ja tavoitteensa, sitä paremmin he niihin pääsivät. Ihmiset jotka asettavat tavoitteensa korkealle, ei liian korkealle, mutta kuitenkin tavoitettaviin ja tekevät töitä asian eteen, yleisesti ottaen saavuttavat tavoitteensa. Ja kun vihdoin ja viimein saavuttaa tavoitteensa, niin pitää tietenkin hieman juhlia asiaa mutta myös nopeasti vain asettaa uudet tavoitteet jota lähteä tavoittelemaan. Tavoitteiden/vision/haaveiden asettaminen on erittäin tärkeä asia kaikessa, opiskelussa, urheilussa, työelämässä, yrityksissä, kaikessa. Mikäli et tavoittele mitään, et myöskään kehity ollenkaan ja siinä vaiheessa kun saavuitat tavoitteesi, jos et aseta uusia tavoitteita, jäät vain paikalleen junnaamaan. Videossa oli myös erittäin mielenkiintoinen tarina, tarina kertoi köyhästä tummien ihmisten alueen koulusta, jossa ihmisillä oli hädin tuskin rahaa ruokaan. Ihmiset eivät uskoneet tulevaisuuteen, tai siihen, että heillä ikinä olisi mahdollisuus opiskella collegessa ja päästä kunnon työpaikkoihin. Ala-asteen 6:nnen luokan päätösjuhlassa, koulun rehtori oli pitänyt puheen ja kertonut kaikille näille 6. luokkalaisille, mikäli he pääsevät collegeen hän henkilökohtaisesti maksaa jokaikisen opiskelijan lukukausimaksut, jotka vain sisään pääsevät. Nämä lukukausimaksut collegeissa, ei ole aivan pieni asia, jos joku ei tiedä niin USA:n koulujen lukukausimaksut on 10 000-60 000$ vuodessa, tämä summa sisältää vain ja ainoastaan opiskelun vuodeksi, yleisesti ottaen opiskelut kestävät 3-4 vuotta. Tämän koulun 6. luokkalaisista opiskelijoista(89 opiskelijaa) normaalisti, noin 10-15% pääsi collegeen, joinain vuosina ei niinkään paljoa. Mutta koska koulun rehtori lupasi opiskelijoille maksavansa heidän maksunsa, mikäli he sinne pääsisivät, antoi se heille toivoa ja tavoitteen jos he oikeasti haluavat ja tekevät työtä niin he voivat collegen suorittaa. Tästä 89 opiskelijan ryhmästä, 80% pääsi collegeen vain sen takia, että heillä oli toivoa ja tavoite kirkkaana mielessä, että jonain päivänä he valmistuisivat collegesta.