Track&Field Princess Diaries

Muistaako kukaan koskaan haaveilleensa urheilijan elämästä? Siitä että sais treenata räkä poskella roikkuen ja adrenaliini korvissa suhisten ja sitten tuntee kisapäivän tunnelman ja menestyä siinä mitä tekee. (Ai ei vai, mitä kummaa?!) Mulle se on aina ollu yks isoimmista haaveista - lajit vaan on vaihtunu matkan varrella. Tänä vuonna sain ihan yllättäen mahdollisuuden maistaa pienen palan siitä elämäntyylistä - jos nyt ei ihan ammattilaisena, niin ainakin tosimeiningillä.

Mun kouluvuodesta 2009-10 omalta osaltaan ikimuistettavan tekikin siis track&field eli kotoisemmin yleisurheilu. Täällä urheilu kuuluu tiiviinä osana college-opiskeluun, ja yliopistot mm. rekrytoi ison osan opiskelijoistaan urheilujoukkueiden kautta. Hyvin menestyneet urheilujoukkueet houkuttelee hyviä urheilijoita ja niinpä koulut saa opiskelijoita (=rahaaa).

Mä hoksasin syksyn alussa, että nyt on mun elämäni loistava, ja ehkäpä ikää kattoen viimenen tilaisuus kokeilla jotain uutta urheilulajia kisamielessä. Olin ensin menossa soutujoukkueeseen, koska kuulin, että sinne voi mennä sellasetkin, joilla ei oo kisataustaa mistään lajista. Mun kisatausta on ratsastus, ja se on lajina aika erilainen kun mikään näistä tarjolla olleista urheilulajeista :) Mutta noh mites tää soutu.. Kuulin että ne treenaa joka aamu 5:00 ja päättelin että aamuneljän herätykset ei ehkä ollu se, mitä vaihtovuodeltani haluan. Ja totta puhuen se olis ehkä karsinu aika paljon enemmän kaikkia muita aktiviteetteja mun kalenterista.

Mulle ei tullu mieleenkään, että voisin päästä mihinkään muuhun urheilujoukkueeseen - ollaanhan sentään AMERIIKASSA ja täällä kaikki varmasti on paljon isompia ja vahvempia ja nopeempia ja vaikka mitä... Salilla sitten vaihdoin muutaman sanan tyttöjen track&field-valmentajan kanssa ja se kysäs että miks en tulis joukkueeseen juoksua täks vuodeks. Olin varovasti alkanu miettiin, että jos try-outille pääsis ja ehkä sitten vuoden lopuks johonkin viestijoukkueeseen tuuraamaan. Jotain suomalaista vaatimattomuutta ilmassa?? Mutta eipä siinä paljon sitten try-outeista keskusteltu, ennemmin kyse oli siitä, että pois ei sitten oo lähtemistä.

Olin ihan innoissani. Wow. Miltä siis maistu vuosi yleisurheilijana?


Syksy alko penikkataudin merkeissä melkein heti. Fyssarin huone tuli tutuks, kun mua teippailtiin, jäähdyteltiin ja hierottiin joka päivä. Toivoin, että se on jotain ohimenevää, mutta toisin kävi.. Treenasin sitkeesti sen minkä pystyin - enimmäkseen tosin salilla, pyörällä ja uiden. Huvittavaa kyllä, vaikka mun oli alunperin tarkotus juosta keskimatkoja, mun juoksutreenit jäi loppujen lopuks tosi lyhyeen vuoden aikana.

Todettiin, että eihän näillä kintuilla nyt taideta juosta muutamaa sataa metriä enempää kerrallaan, joten loppujen lopuks kisasin muutamat kisat 100m ja 200m, sekä lisäks pari 400m viestiä. Juoksutreenin puutteen huomas kyllä erityisesti tossa 400m joka oli aiiiivan kauheeta tappohommaa..

Aika kultaa ehkä muistot, mutta päällimmäiset fiilikset yleisurheiluvuodesta on silti positiiviset. Paljon pettymyksiä, mutta paljon paljon enemmän mukavia, ilosia hetkiä. Ennen kaikkea oli ihanaa, kuinka kaikesta huolimatta ihmiset oli kaiken aikaa ihan uskomattoman kannustavia, ja mä olin rampajaloistani huolimatta täyspainonen osa joukkuetta. (Eikä sillä, varmaan jokasella oli jossain vaiheessa vuotta jotain ongelmia jalkojen kanssa, joten sinänsä se on usein vaan osa urheilijan elämää.) Semmonen katkeransulonen suhde juoksua kohtaan tosin ainakin vielä toistaseks on :(

Asia, jota en osannut lainkaan odottaa tänne tullessani, oli uskomattoman hyvä huolto. Urheilijoita kohdeltiin ku kukkaa kämmenellä ja aina oli hoitoa ja huoltoa saatavilla. Jokasella urheilujoukkueella oli omat fyssarit ja huoltajat jotka oli aina treenien aikana paikalla. Joka päivä.

Muhun kokeiltiin varmasti ainakin miljoonaa erilaista kikkaa tän vuoden aikana: erilaisia teippaustyylejä, jäähierontaa, kylmävesiallasta, ibuprofeiinikuureja, hierontaa, ultraäänihoitoa, erilaisia pohje- ym. liikkeitä, venytyksiä, foam rolleria jne. Siinä vaiheessa kun mikään ei oikeesti vaan auttanut, oli pakko uskoa, että mun penikkatauti oli edenny rasitusmurtumiksi, koska molemmissa sääriluissa oli selkeet kipukohdat, jotka oli särki yöt ja päivät. Jos olisin ollu North Parkin varsinainen opiskelija enkä vaihto-oppilas, koulun vakuutus ois korvannu jopa röntgenkuvauksen, mutta koska Suomesta otettu vakuutus ei sitä korvannu, se jäi tekemättä. Fyssari oli kuitenkin tiukasti sitä mieltä, että mun on heti Suomessa mentävä röntgeniin..

Syyslukukauden päätteeks valkku päätti tehdä musta seiväshyppääjän (...!). Hehe, pikku juttu eiks vaan ;) Olin hänen mukaansa joukkueen vahvin tyttö, joten ilmiselvästi synnynnäinen seiväshyppääjä.. Kävin muutamissa treeneissä, ja tekniikka alko jo löytyä, mutta koska treenasin juoksua samaan aikaan, kahdet treenit päivittäin johti jalkaongelmien pahenemiseen. Oli kuitenkin hienoa päästä kokeilemaan noin vaikeeta lajia.
Kuvassa on meidän tiimin ainoo seiväshyppääjä Chris.

Nää kisat muistan katkerana pettymyksenä. Olin menny mukaan, vaikka jalkoja särki jo valmiiks ja ajattelin, että vedän sisulla omat lajit läpi vaikka mikä olis. Jalkoja särki kuitenkin jo alkuverna jälkeen niin paljon, etten pystyny kunnolla käveleen. :P Sit mä olinkin "sidelined" seuraavat 8 viikkoa. Katkeria kyyneleitä, onneks sentään tsemppausta riitti.

Seuraavat viikot reenailtiin puntilla :)


Reppu oli aina täynnä eväitä kun nälkänen Johanna raahautu puntilta kirjastolle. Terkkuja vaan kanssaopiskelijoille, toivottavasti mun rapistelu ja maiskuttelu autto tenttiinlukemisessa... :D


Mun lempivaate koko vuoden ajan oli juoksuhousut. Ihan oikeesti, koska olin koko ajan joko pyörän selässä tai menossa treeneihin. Eli tällä harrastuksella oli aika iso vaikutus siihen, millaseks tää elämä tän vuoden aikana muodostu.


Hah. Väsyny pyöräilijä päässy taas kerran kotiin päivän päätteeks. Ei ollu näköjään onneks satanu muuta kun räntää tällä kertaa ;D

Yleisurheilijan kisaeväät jenkkityyliin... Mites limut, sipsit ja cookiesit? Normisetti. :P Ei käy silti valittaminen kun kerran eväätkin tuli tiimin puolesta. Lisäks oltiin ihan täysin ammattiurheilijoita kun saatiin palkkaa kisäpäivistä ;) $7 päivällisrahaa rapsahti nätisti käpälään aina illalla. Sillähän pääsi sitten jo vaikka mäkkiin!

Kisapäivien tunnelma oli aina omaa luokkaansa. Tuun muistelemaan sitä ilosin mielin.

Juoksukiellon aikana kävin tsemppausjoukoissa muun joukkueen mukana pariin otteeseen. Vaikka se oli kivaa, oli tietty turhauttava fiilis, kun ei voinu ite olla juoksemassa.

Kevään ekoissa ulkokisoissa oli vielä aika viilee meininki. Hytisin siellä tyyliin kolme vaatekertaa päällä.

Mitä olisinkaan tehny ilman mun tärkeintä kannustajaa?

Loppukevät varsinaisen juoksutauon jälkeen menikin sitte loppujen lopuks yhdeks pitkäks juoksutauoks. Kävin hädintuskin ehkä kolme kertaa juoksemassa koko kevään aikana koska rasitusmurtumakintut oli kroonistunu ihan täysin. :( En toivo että tästä tuli nyt loppuelämän mittanen juoksutauko. En tosin usko että sellanen vois edes olla mahdollista.

Pyöräilin silti koko kevään edelleen koulun ja kodin väliä joten kaikki kunto ei ollu menetettyä. Itse asiassa pyöräily on mun mielestä tosi kivaa :) Ja no, mikään ei tietysti voita mun rakkautta punttisaliin. Siellä mun tuntu olevan myös kaikkein helpoin kehittyä ja tulokset nousi nopeesti. Mun mielestä olikin surkuhupaisaa että valkku sitten ihan vuoden lopussa tuli innoissaan juttelemaan, että nyt se on keksiny missa lajissa mä kisaan ENS vuonna; keihäänheitossa! Se sano että "there's gotta be something with Finnish genes, you guys are so strong". Harmi että mä+North Park ens vuonna = doesn't exist. Muutenhan siis keihäänheitto, no, siis ihan yhtä ilmiselvä laji mulle kun se seiväshyppy ;DDDD

Janin kanssa treenailtiin (ja treenaillaan edelleen) kahestaan kävelemällä kauppaan aina sillon tällön. Se vasta rankkaa reeniä onkin ;)

Kintut kipuili loppuun asti ja kipuilis varmasti vieläkin jos juoksemaan tästä lähtisin. Viimeset kisat mun oli kuitenkin PAKKO mennä juoksemaan, olisin katunu sitä varmasti ikuisesti jos en olis. Selvisin hengissä, mutta jalat paino arvatenkin TONNIN ellei kaks.

Track&Field-vuodelle oikein arvokas lopetus oli senior(=viimesen vuoden opiskelija)-urheilijoiden palkitsemistilaisuus, jossa jokasen yliopiston urheilujoukkueen jokainen valmistumassa olevan urheilijan saavutukset käytiin läpi ja kaikki palkittiin. Tossa kuvassa oikeella on North Parkin yleisurheilun päävalmentaja..

Yleisurheilijatytöt

Oon ilonen ja ylpeä siitä, että sain edustaa North Park Universitya vuoden ajan.
Mihinkään en tätä vuotta, näitä ihmisiä ja ihania kokemuksia vaihtais.
Vastoinkäymisistä huolimatta koen että oon saanu enemmän kuin olisin ikinä uskaltanu toivoa.