Mun vahvuus on se, että innostun tosi helposti asioista, motivoidun hyvin ja välillä saan jopa jonkun toisen innostumaan. Ajattelen asioista valoisasti ja uskon, että saan muutoksia aikaan. Voisin jopa sanoa, että energiatasoni on normaalisti melko korkea.
Mistä tällainen yhtäkkinen itseanalyysi?
Nyt on menty pidemmän aikaa puolivaloilla. Vaikka oon enemmän kun superhyperinnostunu tulevasta jenkkivuodesta, mulla on kaiken muun suhteen ollu monta kuukautta tosi matalaenerginen vaihde päällä. Tuntuu, että koko ajan kaikki on yhtä puurtamista, enkä osaa suhtautua asioihin sellasella positiivisuudella, mikä on yleensä ollu mulle ominaista. Tänään huomasin, että mietin koko ajan, mitä pitäis tehdä paremmin ja enemmän. En pysty oleen rauhallinen, ennenkun tiedän, että on jotain, mitä voin tehdä, että asiat olis paremmin. Pelkään sellasta tilannetta, että asiat menee pieleen ja mä olisin voinu tehdä jotain, että ne olis menny paremmin. Ei tää ihan joka asiassa päde, mutta tosi monissa kuitenkin.
Onkohan tää sitä stressiä vai mitä?
Oon hokenu itelleni jo jonkun aikaa, että elämä on nyt ja siitä pitää nauttia, mut
jostain syystä se aina välillä tuntuu olevan melkosen hankalaa. Mun luonteeseen kuuluu aina myös se, että kaikelle täytyy löytyä looginen syy. Kuittaan väsymyksen selittämällä sen jollain järkevällä asialla, kuten unenpuutteella, huonolla syömisellä tai sillä, etten oo ulkoillu yhtään. Tällä kertaa varmaan monetkin elämän asiat on vaikuttaneet siihen, miks fiilis on nyt sellanen kun on, mutta joka tapauksessa ikävä siihen "normaaliin" olotilaan on alkanu kasvaan pikkuhiljaa..Urheilu on perinteisesti mulle elintärkeetä tietyn mukanaan tuoman stressinhallinnan ja mielihyvän takia. Nyt on kuitenkin sellanen jännä juttu, ettei sekään toimi tällä hetkellä ihan normaalisti. Iltasin on aika väsähtäny fiilis, ja jos salille sattuu jaksamaan, sieltä yleensä koittaa selviytyä mahdollisimman pikasesti ulos. Lenkkeily on jostain syystä maistunu, mutta kaikki muu onkin vähän plaah. Oman kropan kuuntelu on nyt suurennuslasin alla, ja koitan tehdä sitä, mitä kroppa pyytää.
Nyt täytyy vaan alkaa etsiä tietosemmin sellasia asioita mistä nauttii. Mulla on esimerkiks hirvee ikävä sitä, että vois enemmän hengata kavereiden kanssa. Nyt kun on töissä, niin illat on minimaalisen lyhyitä ja tuntuu, ettei siinä ajassa ehdi ikinä mitään. Mutta miksei toisaalta ehtis? Aikahan se on lyhytkin aika :D
Mutta, kaiken tän analysoinnin jälkeen: huomenna on vihdoin se viisumihaastattelu! Saatiin sunnuntaina paperit kasaan ja aamulla ratkee, avautuuko USA:n portit meille ;) Huomasin muuten sattumalta, että meille oli North Parkista (eli mun ens vuoden yliopistosta) lähetetty paperit vakituisen opiskelijan viisumia varten - eli ei vaihtarin vaan semmosen, joka tekee koko tutkinnon ulkomailla! Kieltämättä ajatuksena melko houkutteleva jäädä tekemään tutkinto loppuun USA:ssa, mutta voi olla että lukukausimaksut pomppaa siinä vaiheessa hidasteeks :)
Janiaki muuten kaiketi stressaa monenlaiset asiat tällä hetkellä.. Se oli valvonu taas koko viime yön, ja kun tulin illalla kotiin, se kerto, että oli nukahtanu aamulla kylpyammeeseen ja nukkunu siellä monta tuntia... :D Tosin sen unenlahjoilla tommonen ei olis ihme, vaikka ei valvottuja öitä takana oliskaan ;)
2 kommenttia:
Taitaa olla aika lailla sellainen "välitila" tällä hetkellä teidän elämässä. Ja matka kohti tuntematonta saa rauhallisimmankin ihmisen pois normaaliolotilasta. Miten voi valmistautua sellaiseen, josta ei paljon tiedä? Uskaltaako hyväksyä epävarman tulevaisuuden ja ottaa hypyn tuntemattomaan, jättää kaiken tutun ja turvallisen taakseen? Sehän on valtavan menetyksen tunne ja pelon voittaminen onkin tärkeintä, kun päättää lähteä. Silti, tämä "väliaika" on teillä melko pitkä ja ehditte miettiä kaikenlaista. Epäröintikin kuuluu asiaan. Meillä koko prosessi kesti yhteensä vaan 3 kk ja yhtäkkiä koko elämä muuttui. Olin tosi väsynyt täällä ne ekat kuukaudet.
Väsymys on kehon luonnollinen tapa reagoida muutokseen ja jännitykseen, joten pitää vaan hyväksyä, että nyt on tällanen tila. Kyllä se treenihalu sit täällä palautuu, Janille varmaan kans niitten eilisten uutisten myötä?!:) Toi Janin kylpyunijuttu oli kyllä tosi hauska, hyvä ettei hukkunut! En tiennytkään, että meidän kylppärissä saa niin hyvät unet. Hihii!
Thank you Mom<3
No, mä en tiedä toinko ajatuksiani kovin selkeesti tänne, mutta mulla tuntuu, että ongelmana on nimenomaan tällä hetkellä se, että odotan vaan koko ajan tota pääsyä pois Suomesta ja näistä työ- ym. kuvioista. Tietty voi olla ja varmaan onki, että alitajusesti stressaankin sitä kaikkee uutta, mikä odottaa, mutta mulla ja meillä tää on kuitenkin ehkä siinä mielessä eri tilanne kun teillä aikanaan, että oon ite valinnu, että haluan lähtee. Koko aikana ei oo tullu siitä epävarmuuden tunnetta, että kannattaakohan mennä - ennemminkin uskoisin, et tää väsymys juontaa juurensa niihin pettymyksiin ja negatiivisiin kokemuksiin, joita mm. mun ja Janin viimeaikaset työ(/työttömyys)kokemukset on tuonu tullessaan. :/ Lisäks se on ehkä osittain sitä, että huolestuttaa, ettei päästäiskään sinne, tai että joudutaan tulemaan kesken kaiken pois tmv.
Kaikesta huolimatta uskon, että tää tästä vielä iloks muuttuu! Ja te ootte uskomattoman ihania ku jaksatte kannustaa :)
Lähetä kommentti